Koko kesä ja puolet syksystäkin mennyt sairaalassa juostessa... enimmäkseen toki Santran kanssa, mutta omiakin pikku juttuja on tarvinnut hoidattaa.... Onneksi omistan niin ihania YSTÄVIÄ etten parempia edes haluais... Tukea saa ilman pyytämistä ja apua vielä enemmän....
Aika kuluu ihan älytöntä vauhtia... Kimmo aloitti jo koulun ja Jennykin meni eskariin.... Isoja niistä tullut jo... tuntee itsensä aika vanhaksi kun edes ajattelee ajan kulua... Ei taida kannattaa tuo ajattelu ainakaan mun kohdalla... Vaikkakin kaikenlaisia ideoita on jo jouluksikin päässä ja tänä vuonna me ei lähdetä minnekään kotoa... Kiitos siitä kuuluu Santralle... Se kun ei saa käydä missään "ihmisten ilmoilla" vielä pitkään aikaan.... Toisaaltaan se onkin tosi hyvä juttu, mut vaikeeta se on kolme vuotiaalle selittää et miks ei voida mennä sinne tänne tai tonne...
Luin tuossa taannoin niitä papereita siltä ajalta kun sairaalassa oltiin... Eipä ollu kovin kaunista tekstiä... Pelottavaa, kuinka lähellä olin menettää neidin... en mä sillon sitä uskaltanu edes ajatella... Tosin sillon en ajatellu mitään, en edes suklaata, mikä on jo melkeimpä ihme... En toivois et kenenkään lapsi joutuu kokemaan samaa ikinä.... Eikä tää meiltäkään ohi vielä ole... Kaukana siitä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti