Paljon on ollut menoa ja meininkiä viimeiseen kuukauteen. Nuorimalla tyttärelläni todettiin MDS eli leukemian esi aste, joka ei toivottavasti muutu ihan oikeaksi leukemiaksi ennen hoitoja. Tosin lääkäri täti sanoi että leukemia olisi helpompi hoitaa, mutta koska mulle ikinä mitään helppoja juttuja tulis :D Sairaalassa tosiaan on tullut vietettyä puolet helmikuusta ja tänään pitäisi olla tuloksia että saako vanhin poika sitten ihan oikeasti luovuttaa niitä kantasoluja neidille. Alustavien testien mukaan kun näin voisi olla. Paljon tämä juttu muutenkin rajoittaa elämää. Neiti kun ei saa enää käydä edes mein pienessä Siwassa infektioriskin vuoksi. Mutta mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisi. Ajatukset menee laidasta laitaan, syöpä kun on syöpä aina vaan. Mutta lainatakseni erään ihanan vanhemman ihmisen sanoja: Niin kauan kun on elämää, on toivoakin. Ottaen huomioon, kuinka veri arvot heittelee ja neiti on välillä niin pipinen, eikä mikään muu auta kun verensiiro tai tombosyytit. Tämän jälkeen nostan vielä isommin hattua ihmisille, jotka luovuttavat verta. Käsittää ihan eri tavalla mihin ja kuinka paljon niitä oikeasti tarvitaan. Osastolla näkee muita vanhempia, joiden kanssa juttelee ja saa tukea, vaikka heilläkin on vaikeaa, yhdistää oudolla tavalla ihan vieraita ihmisiä tällainen. Nyt jälleen neidin kanssa kohti TYKSiä. Pitäkäähän neiti iltarukouksissanne että kaikki menee hyvin.......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti