On pitäny ja pitäny ja pitäny kirjoittaa... Mut mut mut kun ei vaan oo aikaa... No nyt yritän ainakin saada jotain tännekin ja samalla purettua niitä ajatuksia pois päästäni...
On se vaan niin ihanaa "omistaa" tuollainen kaks vuotias pahimmassa uhmassa oleva pieni poitsu... Välillä on kun enkeli ja seuraavaksi kun pieni piru... Mähän en moista ole koskaan harrastanu, joten isäänsä tullut, eikös niin? Helppo syyttää jotakuta muuta... :D
Olen vissiin "vähän" hysteerinen nyt tuon Oskun kanssa, vahdin koko ajan ja heti kun tulee pieni naarmu tai mustelma, oon jo viemässä sitä verikokeille ja tutkimuksiin. Osku on nyt saman ikäinen kun Santra sairastuessaan.
Siitäkin on jo puoltoista vuotta ja vielä on pitkä matka edessä neidillä. Positiivista on että nyt on vihdoin puolustuskyky nousussa ja kaks kertaa ollu veriarvot ihan aikuisten oikeesti normaalit. Lottovoittokaan ei olis ollu parempaa kun se et tuo tytteli on matkalla paranemiseen. Tuo kuva on otettu melkeimpä tasan vuosi sitten ja kolahti muhun pahemman kerran. Oliko se oikeesti noin sairaan näköinen? Miks en mä sitä sillon tajunnu? Miten mä kestin kaiken? Miten mä jaksoin kaiken? Noihin kysymyskiin tuskin koskaan saan vastauksia, ekä varmaan siihenkään et koska tää pelko uudelleen sairastumisesta loppuu? Koska mä lopetan toisten lasten tuijottamisen? Kaikki mikä ei oo ns. normaalia nostaa mun hiukset pystyyn... Onneks TYKSissä on niin ihana tuo osasto 416, sieltä voi kysyä aina kun joku mietityttää.
Joo ja Tänään alko Kimmolla ja Jennyllä koulu. Kimmokin jo tokaluokkalainen, minne aika menee? Justiinsahan mä toin sen 4 kiloisen paketin kotiin ja nyt on jo koulussa, samoja mietteitä Jennyn kohdalla... nyt alan odottelemaan noita mun koululaisia kotiin... Ja meen halaamaan jokaista lasta vuorotellen ja kertomaan niille kuin tärkeitä ne mulle on...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti