Ilkeyttä vai tahatonta

Tänään juhlittiin poikien synttäreitä. Mutta mutta moni jäi tulematta ja monikaan ei edes vaivautunut ilmoittamaan ettei tule. No jäi tarjottavia yli varsin paljon siitä mihin oli varauduttu ja kun ei raha kasva muutenkaan puissa niin sillekin rahalle olisi ollut kyllä muuta käyttöä. Tuntuu vuosi toisensa jälkeen enemmän ja enemmän siltä ettei mun lapset ole kenellekään muulle tärkeitä kun mulle. No mä nyt oon niin paha ja kamala ihminen että lapsetkin kärsii... Elämä on vai miten se menikään.. Kun vaan vois olla välittämättä mutten voi kun näen miten se lapsiin sattuu...

Taas niitä päiviä....

Joo taas niitä päiviä kun tuntuu että kaikki romahtaa ja mikään ei suju. Itsesäälissä ryven ihan luvan kanssa ja itken. On ihan hirveä ikävä Santraa ja en vaan jaksais millään jatkaa elämää ilman. No huomenna paempi päivä taas. 5 pitkää ja silti niin lyhyttä kuukautta ilman omaa rakasta lasta. Samalla itseinho kasvaa ja tuntuu ettei oo vaan tarpeeksi hyvä missään. Inhoan omaa ulkonäköä ja kaikkea itsessäni. Samalla syyllistää että olisko jotain voinu tehdä toisin. 



Elämä menee eteenpäin vaikken haluaisikaan. En halua unohtaa mitään ja silti haluan unohtaa kaiken pahan. Ehkä mua ei oo tarkoitettukaan olemaan onnellinen tai etten kelpaa kenellekään. Ajatusten vuoristorataa... Huominen tulee ja katsotaan onko parempi kun tää päivä...

Vuoden viimeinen päivä

Onneksi vuosi sitten en tiennyt mitä tämä vuosi toisi tullessaan, Kulunut vuosi on ollut riemua alkuvuoden jolloin kaikki oli hyvin ja tulevaisuutta suunniteltiin jo ja mitä kaikkea sitten voidaan tehdä kun päästään pois infektio eristyksestä. piti mennä kylpylään tuetulle lomalle. Piti lähteä laivalle ja mikä tärkeintä piti kiertää kaikki Loimaan kaupat läpi. Toisin kävi...



Kaksi vuotta sitten otettu kuva kun oltiin silloinkin sillä helvatan liukkaalla mäellä mistä koskaan ei tiennyt pääseekö ylös vai liukuuko mäen alle ja kaikki on menetetty... Elämä opettaa, joskus rankimman kautta. 8 toukokuuta 2018 pysähtyi maailma meillä. AML diagnoosiin siihen neljänteen syöpädiagnoosiin. Vaihtoehtoja ei enää ollut kuin ihme. Lähdettiin varovaisen toiveikkaasti eteenpäin. kesällä päästiin Pariisiin ihanan Brother Cristmaksen hyväntekeväisyyden ansiosta. On jotain mitä muistella vaikka neiti nukkuikin melkein koko matkan ja oksensi lääkkeitä ja ja ja... Heinäkuun lopulla vietettiin vielä ihan maailman parhaat 10 synttärit



Sen jälkeen alkoi saattohoito ja alamäki. Ei ole mitään kamalampaa kuin katsoa oman lapsen hiipumista pikkuhiljaa tietäen ettei enää mitään ole tehtävissä. mutta neiti sai elää kerrankin kotona ja niin täyttä elämää kuin se vaan oli mahdollista. kunnes 17.9. 2018 klo 14.35 neiti nukkui pois ja jätti jälkeensä ikävän mitä ei millään voi paikata. Kukaan ei ymmärrä sitä tuskan määrää mikä asuu mun sisällä. Kaikki sanoo vaan että elämä jatkuu ja jatkuuhan se... mutta ilman yhtä niin suurta osaa elämästä. Oon nyt koko uudenvuoden aaton itkeny silmät päästä kun on niin ikävä... Toivottavasti on ensi vuosi paljon paljon parempi kuin tää... Eipä mulla muuta...

Miltä tuntuu....

Oon nyt jo pitempään miettiny että miltä tuntuu olla se ainainen musta lammas, mistä kukan ei välitä vaan on se johon on pakko pitää yhteyttä vaikkei niin välittäisikään. Samalla on se jonka niskaan voi kaataa kaiken sen pahan olon tarvittaessa. Mitään arvoa tällaisella ihmisellä ei ole ja se kyllä tehdään selväksi. Kaikki mitä teet tai jätät tekemättä on aina väärin. Tekeekö se sitten näille ihmisille paremman olon kun saavat arvostella ja heittää sen oman pahan olon toisen niskaan ja kuvitella ettei siitä voi edes loukkaantua. Mutta voin kertoa että kyllä se sattuu ja tuntuu. Nykyään osaan jo melkeinpä kokonaan ohittaa moiset asiat. Elämä opettaa ja joskus raskaimman kautta. Noihin tunteisiin vielä niin voin kertoa että mä tällä hetkellä todella tunnen. Raastavaa ikävää ja tuskaa joka ikinen hetki, sellasta kipua mitä ei voi edes kuvitella. Elämä jatkuu mulle sanotaan, mutta miten se voi jatkua kun yksi puuttuu joukosta. Mitä jos mä unohdan miltä neiti näytti. Mitä jos mä unohdan kaiken sen mitä koettiin. En mä unohda ikinä, mutta pakko on tän kivun keskellä vaan yrittää ryömiä eteenpäin tietäen oman arvottomuuteni

Elämä ottaa päähän ihan täysillä

Mein elämä on tällä hetkellä astetta rankempaa. Ehkä kaikkein parhaiten kuvaa sanonta elämä on... joo ihan helvettiä. Päivä päivältä oma lapsi hiipuu kohti enkelten maailmaa. Miksi maailmasta täytyy lähteä lapsi jonka elämä ei oo vielä koskaan edes kunnolla alkanu. Halu suojella naarasleijonan lailla on kova, mutta kun ei pysty suojelemaan vaan täytyy elää mukana ja tukena. Kaikkeni teen lasteni eteen, mutta se ei riitä. Katkeraksi ei aio ruveta, vaikka se kyllä houkuttais ja olis helppoa. Ehkä tällä kaikella on jotakin tarkoitusta, mutta kun en keksi mitään positiivista.  Niskaan satavan paskan määrä on edelleen vakio, vaikka tilanne on mitä on ja voisin kaivata hiukan edes helpotusta. 

https://www.youtube.com/watch?v=gVW2da4392E

Ketutusta arvostamattomuudesta.

Oon nyt viime aikoina löytänyt itsestäni uuden piirteen, josta en ihan tiiä tykätä vai ei. 
Oon keksinyt sen miten sanoa ei ja se nyt on tosi hyvä juttu tällaselle liian kiltille ihmiselle, mutta sen lisäksi usta on tullu tosi kärkäs sanomaan ihmislle siitä että ne ois vaikka arvostaa sitä että saavat pitää lapsensa ilman koko aikaista arvostelua ja kiukkua niille lapsille. 
Mua ottaa siis päähän ihan hirveesti myös ne ihmiset jotka on tehny niitä lapsia eikä kuitenkaan halua viettää aikaa niitten kanssa tai jos viettää niin ollaan puhelimella tai muuten vaan jätetään huomioimatta. 
Elämä on lahja, niin sille vanhemmalle joka aikaan saa tämän ihanan lahjan, mutta myös sille ihmistaimelle joka elämän saa. Kannattaa arvostaa sitä elämää niin kauan kun sitä on. Eikä vasta sitten kun sitä ei enää ole.
 Ihan suomeksi sanottuna vitutuskäyrät on nykyään aika korkealla. Nyt juhannus toivottavasti saadaan viettää koko perheenä vielä ja toivottaasti ei viimeistä kertaa.

Kiroilua ja ajatuksia

Tää matka on pitkä ja ihan pirun kivinen näemmä. Tulevaisuuteen en enää luota, vaikka taistelen neidin rinnalla ihan viimeiseen saakka että tää pirulainen saadaan selätettyä kaikkia ennustuksia vasstaan. Mielessä miljoona kysymystä, mihin en koskaan saa vastausta. Miten taas tää on mahdollista. Miksi meille. Miksi miksi miksi. Elämän on pitäny alkaa jo kahteen kertaan ja aina se saakelin kohtalo on päättänyt toisin. Tällä hetkellä potkin pirua persuksille ja kun kohtalon näen niin kuristan sen. On tälle matkalle kuitenkin yksi suuri ero ja siitä olen enemmän kun kiitollinen, mutta tekisin ihan oikeesti vaikka sen pirun kanssa sopimuksen jos vaan saan neidin parannettua. Paljon on onneksi ihmisiä, jotka elää tätä helvettiä meidän mukana. Mutta edelleen mietin että MIKSI???