Onneksi vuosi sitten en tiennyt mitä tämä vuosi toisi tullessaan, Kulunut vuosi on ollut riemua alkuvuoden jolloin kaikki oli hyvin ja tulevaisuutta suunniteltiin jo ja mitä kaikkea sitten voidaan tehdä kun päästään pois infektio eristyksestä. piti mennä kylpylään tuetulle lomalle. Piti lähteä laivalle ja mikä tärkeintä piti kiertää kaikki Loimaan kaupat läpi. Toisin kävi...
Kaksi vuotta sitten otettu kuva kun oltiin silloinkin sillä helvatan liukkaalla mäellä mistä koskaan ei tiennyt pääseekö ylös vai liukuuko mäen alle ja kaikki on menetetty... Elämä opettaa, joskus rankimman kautta. 8 toukokuuta 2018 pysähtyi maailma meillä. AML diagnoosiin siihen neljänteen syöpädiagnoosiin. Vaihtoehtoja ei enää ollut kuin ihme. Lähdettiin varovaisen toiveikkaasti eteenpäin. kesällä päästiin Pariisiin ihanan Brother Cristmaksen hyväntekeväisyyden ansiosta. On jotain mitä muistella vaikka neiti nukkuikin melkein koko matkan ja oksensi lääkkeitä ja ja ja... Heinäkuun lopulla vietettiin vielä ihan maailman parhaat 10 synttärit
Sen jälkeen alkoi saattohoito ja alamäki. Ei ole mitään kamalampaa kuin katsoa oman lapsen hiipumista pikkuhiljaa tietäen ettei enää mitään ole tehtävissä. mutta neiti sai elää kerrankin kotona ja niin täyttä elämää kuin se vaan oli mahdollista. kunnes 17.9. 2018 klo 14.35 neiti nukkui pois ja jätti jälkeensä ikävän mitä ei millään voi paikata. Kukaan ei ymmärrä sitä tuskan määrää mikä asuu mun sisällä. Kaikki sanoo vaan että elämä jatkuu ja jatkuuhan se... mutta ilman yhtä niin suurta osaa elämästä. Oon nyt koko uudenvuoden aaton itkeny silmät päästä kun on niin ikävä... Toivottavasti on ensi vuosi paljon paljon parempi kuin tää... Eipä mulla muuta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti