Oon nyt jo pitempään miettiny että miltä tuntuu olla se ainainen musta lammas, mistä kukan ei välitä vaan on se johon on pakko pitää yhteyttä vaikkei niin välittäisikään. Samalla on se jonka niskaan voi kaataa kaiken sen pahan olon tarvittaessa. Mitään arvoa tällaisella ihmisellä ei ole ja se kyllä tehdään selväksi. Kaikki mitä teet tai jätät tekemättä on aina väärin. Tekeekö se sitten näille ihmisille paremman olon kun saavat arvostella ja heittää sen oman pahan olon toisen niskaan ja kuvitella ettei siitä voi edes loukkaantua. Mutta voin kertoa että kyllä se sattuu ja tuntuu. Nykyään osaan jo melkeinpä kokonaan ohittaa moiset asiat. Elämä opettaa ja joskus raskaimman kautta. Noihin tunteisiin vielä niin voin kertoa että mä tällä hetkellä todella tunnen. Raastavaa ikävää ja tuskaa joka ikinen hetki, sellasta kipua mitä ei voi edes kuvitella. Elämä jatkuu mulle sanotaan, mutta miten se voi jatkua kun yksi puuttuu joukosta. Mitä jos mä unohdan miltä neiti näytti. Mitä jos mä unohdan kaiken sen mitä koettiin. En mä unohda ikinä, mutta pakko on tän kivun keskellä vaan yrittää ryömiä eteenpäin tietäen oman arvottomuuteni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti