Taas niitä päiviä....

Joo taas niitä päiviä kun tuntuu että kaikki romahtaa ja mikään ei suju. Itsesäälissä ryven ihan luvan kanssa ja itken. On ihan hirveä ikävä Santraa ja en vaan jaksais millään jatkaa elämää ilman. No huomenna paempi päivä taas. 5 pitkää ja silti niin lyhyttä kuukautta ilman omaa rakasta lasta. Samalla itseinho kasvaa ja tuntuu ettei oo vaan tarpeeksi hyvä missään. Inhoan omaa ulkonäköä ja kaikkea itsessäni. Samalla syyllistää että olisko jotain voinu tehdä toisin. 



Elämä menee eteenpäin vaikken haluaisikaan. En halua unohtaa mitään ja silti haluan unohtaa kaiken pahan. Ehkä mua ei oo tarkoitettukaan olemaan onnellinen tai etten kelpaa kenellekään. Ajatusten vuoristorataa... Huominen tulee ja katsotaan onko parempi kun tää päivä...